Vuonna 1979 Kiina otti käyttöön yhden lapsen politiikan, jolla pyrittiin helpottamaan kulttuurivallankumouksesta toipuvan maan sosiaalisia, taloudellisia ja ympäristöön liittyviä ongelmia. Köyhän maan haluttiin pääsevän jaloilleen ja alkeellisen terveydenhuollon haluttiin riittävän kaikille. Kiinan väkiluku oli tuolloin 975 miljoonaa. Vuoden 2013 lopulla virallinen väkiluku oli 1354 miljoonaa. Eri arvioiden mukaan väestönkasvun säätely on estänyt 200-400 miljoonaa syntymää. Kiinan viralliseen väkilukuun on tosin hyvä lisätä vähintään 50-100 miljoonaa ihmistä, koska isossa maassa on helppo paeta väestönlaskentaa (tai vain jättää ovi avaamatta, kun laskijat tulevat).
Visuaalisen (ja sinänsä masentavan) kuvan maailman ja eri valtioiden väestönkasvun vauhdista löytää täältä (huomaa Intian ja Kiinan lähes yhtä suuret populaatiot):
http://www.worldometers.info/world-population/
Yhden lapsen politiikan käyttöönotto vei useita vuosia ja sen täytäntöönpano vaihteli voimakkaasti alueittain: joillakin alueilla toista lastaan odottavat naiset pakotettiin voimakeinoin aborttiin, toisilla alueilla asiaa katsottiin sormien läpi, jos pullea kirjekuori löysi tiensä oikean henkilön taskuun. Etnisten vähemmistöjen naisia, etenkin Tiibetissä, pakkosteriloitiin ensimmäisen lapsen synnytyksen jälkeen ja jopa synnytyksen yhteydessä. Vanhemmat joutuivat maksamaan toisen lapsen koulutuksen, kun se esikoisen osalta oli hallituksen tukemaa. Asumisluvan eli hukoun saaminen toiselle lapselle ei ollut sanottua, eikä hyvään lastentarhaan tai kouluunkaan päässyt yhtä helposti kuin perheen ensimmäinen lapsi. Monet näistä toimista ja ongelmista ovat vallalla edelleen.
Opiskellessani Guangzhoussa lukuvuonna 1995–1996 kiinnitimme kevätlukukauden alussa huomiota siihen, että yhden kiinalaisen naisopettajamme vatsa alkoi kasvaa, eikä kyse ollut lihomisesta. Asia herätti huomiota siksi, että opettaja oli heti syksyllä auliisti esitellyt meille noin viisivuotiaan tyttärensä. Opettajamme oli kuitenkin kaukaa viisas ja otti asian erään tunnin alussa puheeksi ja kertoi meille, että vaikka Kiinassa on vallalla yhden lapsen politiikka, niin hänellä ja hänen miehellään on mahdollisuus hankkia toinen lapsi, koska toinen puolisoista on töissä yksityisellä sektorilla (mies) ja toinen valtion tehtävissä (nainen), eikä asiaa haittaa se, että heidän ensimmäinen lapsensa oli tyttö. Lukukausi ehti valitettavasti loppua ennen synnytystä, joten en koskaan tullut tietämään, oliko toinen lapsi tyttö vai poika.
Säännös yhdestä lapsesta ei siis koskenut, eikä koske kaikkia: etniset vähemmistöt ja Kiinassa asuvat ulkomaalaiset saavat lisääntyä ilman rajoituksia. Maaseudulla asuvat saavat hankkia toisen lapsen, jos ensimmäinen on ollut tyttö tai vammainen. Jos molemmat vanhemmat ovat ainoita lapsia, saavat he hankkia toisen lapsen. Vuoden 2013 marraskuussa Kiina ilmoitti, että linjaa löysennetään entisestään, eli jatkossa kahden lapsen hankkimiseksi riittää, jos toinen vanhemmista on ainoa lapsi. Shanghain kaupunkialueella on jo useita vuosia voinut hankkia kaksi lasta, jos molemmat vanhemmista ovat valmistuneet yliopistosta ja ovat riittävän hyväpalkkaisessa työssä yksityisellä sektorilla.
Joku voi ajatella, että Kiina on vihdoin tajunnut kansalaistensa inhimillisen halun isomman perheen perustamiseen ja haluaa tulla heitä vastaan. Takana ovat kuitenkin karut faktat: Kiinan väestö ikääntyy ja väestönkasvu ja sitä kautta talouskasvu on uhattuna, jos syntyvyys pysyy nykyisellä tasolla, eli 1,5 lapsessa naista kohti. Huoltosuhde heikkenee jo nyt ja puhutaankin 4-2-1 –ilmiöstä, eli yksi lapsi (1) vastaa omista vanhemmistaan (2) ja vielä isovanhemmistaankin (4), mikä romauttaa yksityisen kulutuksen, josta kuitenkin kaavaillaan Kiinan yskivän talouden pelastajaa.
Nuorten perheiden ainoita lapsia kutsutaan Kiinassa usein pikkukeisareiksi, koska he ovat tottuneet saamaan kaiken huomion ja aineellisen hyvän: omat vanhemmat lellivät ja isovanhemmat kilpailevat siitä, kummat pitävät parempaa huolta ainokaisesta ”kullannupusta”. Kun sisaruksia ei ole, lapsi ei opi ottamaan muita huomioon, eikä kestä pettymyksiä. Monesti vanhemmat ovat myös puolustamassa pienokaistensa toilailuja: ei ole harvinaista nähdä vintiöitä tukkimassa rullaportaiden yläpäätä samalla kun vanhemmat tai isovanhemmat nauravat piltin terhakkuudelle. Etenkään ulkomaalaisena ei kannata mennä väliin ja kritisoida lapsen käyttäytymistä.
Pikkukeisarit siirtyvät aikanaan työelämään ja kohtaavat siellä ongelmia, kun kaikki ei sujukaan heidän pillinsä mukaan ja on ”jotkut säännöt”, joita pitäisi noudattaa. Individualismi saa hyvän kasvualustan näistä kansakunnan toivoista, jotka harvoin näkevät omaa napaansa pidemmälle. Tietäen Kiinan nepotismin, on seuraavan 10-15 vuoden aikana valta-asemiin nousemassa ensimmäisiä pikkukeisareita, joten suosittelen pitämään hatusta kiinni. Tällä hetkellä Kiinan eliitin jälkikasvu herättää pahennusta toilailuillaan, jotka ovat useasti johtaneet viattomien sivullisten kuolemaan tai esim. raiskauksiin syyllistyneiden toimien painamiseen villaisella, mutta pikkukeisareita on alemmillakin tasoilla tuomassa eripuraa kunniallisten ihmisten arkipäivään.
Syntyvyyden rajoitusten poistolla ei ole nopeita vaikutuksia, koska vie yhden sukupolven ajan ennen kuin huomenna syntyvät lapset astuvat työelämään. Toivoa toki sopii, että lasten lukumäärän lisääntyminen perheissä opettaisi itse kullekin lapselle parempia käytöstapoja ja toisten huomioimista, mutta en laske kauheasti tämän varaan, sillä vanhemmat (ja isovanhemmat) ne lapset kasvattavat, eivät sisarukset. Pikkukeisareita syntyy vain, jos niiden sallitaan syntyä. Vastuu lapsista on aina lapsen vanhemmilla.
Palaan myöhemmin tähän aiheeseen, kun pohdin yhden lapsen politiikan aiheuttamaa sukupuolijakauman vääristymistä ja sen aiheuttamia haittoja.
Lopuksi pieni sivujuonne: yksi lääkäriksi kouluttautunut entinen tyttöystäväni tiesi, että vielä 90-luvun alussa sairaaloista myytiin abortoituja sikiöitä ”ovella olleille noutajille”. Hän oli nähnyt sikiöiden katoamisen useita kertoja oltuaan opiskeluaikana läsnä leikkaussalissa, jossa abortteja tehtiin. Operaation aikana sikiö poistettiin, mutta kummasti sitä ei enää löytynyt kaiken tultua valmiiksi. Hän ei tiennyt tarkalleen mihin myydyt sikiöt joutuivat, mutta epäili niiden päätyvän rikkaiden ihmisten ruokapöytiin Etelä-Kiinassa tai läheisessä Hong Kongissa – ”sellaisten pöytiin, joilla on jo kaikkea ja jotka ovat jo kokeilleet kaikkea”.
Ja ihan lopuksi tämä (lähdekritiikkisuodatin päälle): joskus Internetin alkuaikoina, eli noin vuonna 2001, käsiini osui verkosta löytynyt PowerPoint-esitys Taiwanilta, jossa mies pesee, paloittelee ja paistaa uunissa sikiön ja syö sen ruumiinosia. Tämä on paljastunut myöhemmin jonkinasteiseksi huijaukseksi, eli kuvissa esiintyvä mies ei ole Taiwanilta, vaan on mannerkiinalainen taiteilija Zhu Yu, joka on ennenkin tehnyt vastaavia provokatiivisia teoksia. Aitoa sikiötä mies kuitenkin syö. Taiwanin hallituksen taannoinen kommentti verkkoesitykseen on mm. täällä:
Omalla vastuulla PowerPoint-esityksen lyhennetyn version löytää verkosta vaikka täältä:
JJ